maanantai 17. lokakuuta 2016

Paljon voi tapahtua vuodessa

En tiedä, olenko täällä, lifestyleblogissa tai ylipäänsä missään hääfoorumilla kertonut, että ollaan oltu Antin kanssa yhdessä kohta vasta vuoden verran. Virallinen vuosipäivä on 31.10. Tutustuttiin syyskuussa 2015. Olin käytännössä eronnut loppukeväästä, mutta asuimme entiseni kanssa vielä kesän saman katon alla ja roikuttiin kai molemmat aika löysässä hirressä, sillä ei haluttu puhua asiasta edes meidän kavereille, ennenkuin lopullinen ero olisi selvä. Heinäkuussa päätettiin, että tämä on tässä. Etsittiin yhdessä kummallekin uudet asunnot, jaettiin tavarat. Vaikka ero olikin silloin elämäni hirvein asia, oli se jollain tavalla todella helpottava. Oltiin jo pitkään aistittu, että halutaan kuitenkin elämältä täysin eri asioita ja ei voida jatkaa yhdessä sen toivossa, että toinen muuttaisi mielensä esimerkiksi lasten suhteen. Vaikka ero ottikin koville, otti se koville sen takia, että mä koin menettäneeni parhaan ystävän ja lähinnä se luottamus tulevaan, kaikki ne suunnitelmat meni pois ja uusiksi. Onneksi entiseni on pysynyt elämässäni yhtenä elämäni tärkeimpänä ihmisenä, ystävänä, muusikkona ja musiikin kautta työkaverina. Ja mikä parasta, hän ja Antti tulevat toimeen erittäin hyvin. Monet on ihmetelleet sitä, että esimerkiksi tämä kyseinen entiseni on tulossa meidän häihin vieraaksi. Me ei kuitenkaan nähdä tätä outona tilanteena.

Noh, tuli siis syksy 2015, jolloin oli monta myllerrystä menossa juuri eron ja muuton kanssa. Piti löytää oma itsensä ja oppia asumaan taas yksin. Yliopiston opinnot painoivat vähän päälle ja rakas mummoni kuoli. Muutokset söi omaa jaksamista ja mentiinkin siihen pisteeseen, että se jaksamisen taso oli täysi nolla. Tein tutorhommia syksyn ja vietiin eräänä iltana fuksit Bar Passioniin. Kivan olonen tyyppi tuli juttelemaan mulle vähän jotain ja sanoi menevänsä Freetimeen. Ok, noh, minä menin ESCapeen. Vähän ajan päästä tämä kiva tyyppi alkoi seuraamaan mua Instagramissa ja minä seurasin takaisin. Tinderissä tämän saman tyypin, jonka nimi oli ilmeisesti Antti, kanssa tuli match ja alettiin jutella. Tässä tyypissä oli jotain kiehtovaa ja kivaa, vaikka kovasti yritin vakuutella itselleni muuta. Olihan ero ja sen tuoma pelko sekä luottamuspula vielä aika vahvasti läsnä. Ensin tämä tyyppi tapasi mun siskot ja aloin yöpyä sen luona. Sitten jostain tulikin se päivä, kun Antti tapasi mun vanhemmat. Aloin olla vapaa-ajankin Antin ja Antin kämppiksen luona. Aloin pikkuhiljaa luopua luottamuspulasta ja peloista, huomasin, että tää tyyppi ei nyt oo ihan niinkuin kaikki muut. Lokakuussa, 31.10. mä sitten taisin ilmaista, että haluaisin tän olevan ihan virallisesti nyt sitten sellainen seurustelujuttu.

Jouluun meneessä asuin käytännössä Antin ja Antin kämppiksen kanssa. Helmikuussa päätettiin alkaa etsimään yhteistä asuntoa ja maaliskuun alussa muutettiin yhteen. Heinäkuussa Antti kosi, mentiin kihloihin ja elokuussa 2017 luvassa olisi siis häät. Melkoisen nopeaa toimintaa ja jonkun mielestä voisi olla vähän liiankin nopeaa toimintaa. Minä ja me ei nähdä kuitenkaan asiaa niin.

Sen enempää erittelemättä, meidän ensimmäinen vuosi ei ole ollut todellakaan helppo. Meille ja meidän ympärillä on tapahtunut isoja asioita ja isoja menetyksiä on tullut koettua. Silti en vaihtais pois päivääkään meidän päivistä. Vaikka kuinka on satanut kakkaa niskaan, on mulla ollut vieressä maailman paras mies. Hyvinä aikoina muistaa sen, miksi toisen kanssa haluaa olla ja miksi toista rakastaa. Huonoina aikoina tuon huomaa vieläkin herkemmin. Mä luulen, että ollaan tässä vuodessa käyty läpi sellaisia asioita ja kahlattu sellaisia soita, joita moni monta vuotta yhessä ollut pariskunta ei välttämättä ole läpi käynyt. Vastoinkäymiset on kasvattaneet ja liittäneet meitä yhteen, tehneet meistä vieläkin eheämmän tiimin. Toki olisi ollut toinen vaihtoehto, vastoinkäymisten myötä ihmiset myös voi erkaantua. Meille ei onneksi käynyt näin. Nyt ollaan molemmat vaan entistä kiitollisempia jokaisesta päivästä, jonka toisen kanssa saa viettää.

Nopea eteneminen ei ole tuntunut meille nopealta vaan luonnolliselta toiminnalta. Tuntuu, että oltaisiin oltu yhessä paljon kauemmin. Kumpikin meistä on kahlannut parisuhdeviidakoissa ja erojen myötä molemmat on oppineet tietämään, mitä suhteelta haluaa ja millaisen ihmisen kanssa haluaa loppuelämänsä jakaa. Toki yhteiset arvot ja tavoitteet ei pelkästään riitä, vaan pitäähän sen toisen ihmisen kolahtaa. Saada perhoset lentelemään vatsassa. Kiitos Tinderin, minä löysin oman mieheni.
Kun kolahtaa, sitten kolahtaa. Ja onpa sitä joskus nopeampaakin toimintaa nähty. Toisaalta ymmärrän ihmisiä, jotka haluavat seurustella monta vuotta ennen kihloja ja häitä. Eikä siinäkään ole mitään pahaa tietenkään. Oonhan mäkin ollut aikaisemmin monta vuotta parisuhteessa ennen kihloja eikä ne yhteiset vuodet sitten kuitenkaan tuonut sitä onnellista loppua. Ajattelen tällä hetkellä niin, että onneksi elämä on mennyt niin kuin on, sillä enhän mä muuten olisi tavannut Anttia. Ollaan monta kertaa ihmeteltykin sitä, että ollaan kuusi vuotta asuttu samassa kaupungissa, ennen meidän tapaamista meidän asuntojen välillä on ollut väliä 300 metriä, meillä on ollut samoja kavereita ja vieläpä sama kantabaari, eikä silti olla kertaakaan aikaisemmin tavattu. Ehkäpä kohtalo on venannut oikeaa hetkeä?


Onko täällä muita nopeita etenijöitä?


4 kommenttia:

  1. Musta on ihan mielettömän ihanaa, että otit näin rohkeasti ja suorasanaisesti esille aiheen, jota monet kiertelevät ja kaartelevat! Jotenkin tuntuu, että todella moni häpeää nopeaa etenemistä, vaikka ei siinä mun mielestäni ainakaan ole mitään tarvetta häpeälle tai nolostelulle. Jos tuntuu oikealta, minkä ihmeen takia sitä pitäisi jarrutella vain ja ainostaan ulkopuolelta tulevien paineiden vuoksi!

    Oon kyllä muutenkin ihan sitä mieltä, että sen vaan tietää - kun sattuu yhteen sen oikean ihmisen kanssa. Mulla on aina ollut eksien kanssa jotakin sellaista, että alusta alkaenkin on joku asia aina vähän ärsyttänyt tai ollut "off", ei vaan oo ihan täysillä klikannut, vaikka väärältäkään ei oo tuntunut. Charles, no - mulla ei hirveästi oo edes sanoja, koska mulla ei missään vaiheessa tullut sitä fiilistä, että jokin olis pielessä tai joku asia ärsyttäisi. Joo - kyllähän me tapellaan (tai lähinnä nahistellaan ja sovitaan kahdessa minuutissa, hehe) melkein joka päivä, saatetaan olla toisillemme välillä tosi kovasanaisiakin - ja ai luoja kuinka mua raivostuttaa se, että en voi edes jättää tuolta rakkaan raivostuttavalta siivousfriikiltä edes likaista lautasta likoamaan yön yli lavuaariin! Mutta nää on kuitenkin niitä asioita, jotka ei ärsytä sillä väärällä tavalla.

    Ihana, ihana tarina teillä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos ihanasta kommentista! <3 Just toi häpeily ja salailu on mua jotenki häirinnyt.. Tosin riippuu varmasti pariskunnan iästäkin..

      Kyllä sen tietää, kun kolahtaa. Kyllä me riidellään ja nahistellaan, mutta parasta on se, kun sovitaan asiat ihan yhtä nopeasti eikä mikään jää vaivaamaan. Ja tietyt asiat ärsyttää, mutta kyllä siitä ärsytyksen tasostaki tietää että jaksaako niitä ärsyttäviä juttuja katella lopun elämää. :) Kiitos vielä ihanasta kommentista <3

      Poista
  2. Mua kosittiin, kun oltiin oltu alle puoli vuotta yhdessä. Hääpäivänä yhdessäoloa on tasan kaksi vuotta. Ajattelin, että ihmiset voisivat ihmetellä nopeaa etenemistä, mutta kukaan ei ole sanonut mitään sen suuntaista. Päinvastoin: kaikki ovat iloisia ja onnellisia, että löysimme toisemme. Tosin olemme teitä vanhempia (käsittääkseni), joten ehkä läheiset olivat jo huolissaan... Heh heh. :) Niin että minustakaan siinä ei ole mitään ihmeteltävää tai häpeiltävää, että tietää heti kun se oikea osuu kohdalle!

    VastaaPoista
  3. Mun mielestä ei oo mitään häpeämistä siinä, että etenisi nopeasti! Koska kyllä sen vain tietää kun toinen on se oikea. :) Jokainen suhde on kuitenkin omanlaisensa, eikä ole oikeaa tai väärää aikaa milloin pitäisi tehdä mitäkin. Me ollaan oltu reilu kymmenen vuotta jo yhdessä, jota moni taas ihmettelee miks ei olla menty naimisiin aikaisemmin. :D Mutta tosiaan olin 14 vuotias kun aloimme seurustella, joten siksikin on mennyt aikaa, että on kasvanut ja nyt kokee olevansa valmis menemään naimisiin.

    VastaaPoista